Ikää rapiat 40 vuotta ja painoa tasan 100 kg. Aikuisen elämäni aikana olen ollut lähimpänä normaalipainoa viimeksi 80-luvulla, jolloin ironista kyllä aloitin laihduttamisen. Halusin olla yhtä hoikka kuin ystäväni, joka eli rankimman dieetin aikana viikon syömällä yhden vihreän omenan päivässä. Opiskeluaikana podin yksinäisyyttä ja elämäntuskaa, joita lievensin ahmimalla iltaisin leivonnaisia, eineksiä, suklaata, pizzaa, hampurilaisia... En edes huomannut omaa lihomistani. Vasta eräs valokuva herätti minut todellisuuteen.
Opiskelujen jälkeen aloitin henkisesti vaativan työn ja lievensin stressiä minulle jo hyvin luontevalla tavalla: syömällä ja ahmimalla. Sain lapsia ja opettelin elämää äitinä. Oli niin helppoa hemmotella itseään harvoina omina hetkinä kaikilla herkuilla. Tässä vaiheessa ensimmäisestä laihdutuskokemuksestani oli kulunut noin kymmenen vuotta ja olin erittäin hyvin sisäistänyt kierteen: ahdistus, stressi - ahmiminen - fyysisesti turpea olo ja henkinen morkkis.
Tartuin painonvartijoihin, joilla oli aivan mahtava vetäjä paikkakunnallani. Ensimmäisellä yrityksellä olin vielä aivan liian epävärma, toisella kerralla sujui todella hyvin ja olo oli loistava. Sairastuin, täysin painonvartijoista riippumattomista syistä, ja olin viikon tiputuksessa, jonka jälkeen annoin taas luvan itselleni ahmia. Syntyi uusia lapsia, rakennettiin, kipuilin parisuhteessa, stressasin töistä, siis mitä tein helpottaakseni oloani: söin. Kävin vielä kerran pari kokeilemassa painonvartijoita, mutta jo lähtieessäni tiesin, että ei tule sujumaan.
Tietyssä kriittisessä pisteessä, jossa oli kaksi vaihtoehtoa: joko elää koko ajan lume-elämää tai oppia tuntemaan itsensä uudestaan, tajusin tarttua jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Opettelin olemaan itsekäs, opettelin sanomaan "ei", opettelin asettamaan rajoja. Tutustuin unelmiini, muistoihini ja opettelin olemaan itselleni ystävällinen.
Jätin vanhan työni ja aloitin jotain aivan muuta. Nautin! Nyt olen ollut pari kuukautta paikallani ja suurin hypetys hyppäyksestäni on laantunut. Nyt haluan saada tämän yli kaksikymmentä vuotta tavalla tai toisella vaivanneen asian pois päiväjärjestyksestä. Koen olevani nyt kyllin vahva pudottamaan fyysisen suojamuurini, koska minulla on nyt aika hyvin suojattu sisin. Tiedän, että tulen elämään jollakin tavalla ahmimisongelmani kanssa koko loppuelämäni. Olen kuitenkin oppinut arvostamaan itseäni niin paljon, että en enää halua päivääkään enempää vaurioittaa kehoani syömällä liikaa ja sullomalla sinne esim. suuret määrät erilaisia säilytysaineita, väriaineita, pitkälle prosessoituja raaka-aineita jne. Tulen varmasti haluamaan syötäviä, jotka sisältävät kaikkea edellä mainittua, mutta pyrin keksimään joka kerta jotakin korvaavaa tai sitten se rankempi vaihtoehto on opetella ottamaan ahmimisen tunne vastaan ja miettiä, että mistä se oikeasti juuri sillä hetkellä kertoo eikä vain rynnätä tekemään jotakin muuta.
Tämä oli pieni historiakatsaus siitä, mikä on johtanut nykyiseen fyysiseen olemukseeni. Tätä blogia olen ajatellut hyödyntää yhtenä niistä toiminnoista, jotka auttavat minua tavoitteeni saavuttamisessa. Kirjoittaminen on rakkain tapani analysoida ajatuksiani ja tekojani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti